Miltä uupuminen tuntuu?

 Viime syksynä se iski - uupuminen. Monta vuotta (ja erityisesti kesää) meni aika vauhdikkaasti ja täynnä monenlaista. Viime kesä ja alkusyksy oli itselle se viimeinen niitti, jolloin keho kertoi, että nyt riittää.

Mun kesät on jo useamman vuoden ollut hyvin täynnä häitä - toimin sivutoimisena valokuvaajana ja olen päässyt kuvaamaan ihania häitä. Viime kesä meni vahingon kautta niin, että tein päätoimista työtä sekä hääkuvauksia koko kesän päällekkäin. En ollut suunnitellut tekeväni kahta työtä, mutta koska elämä on täynnä muuttujia, tilanne meni siihen kuitenkin. Jos olisin voinut asian muuttaa etukäteen - olisin sen tehnyt, mutta en valitettavasti voinut.Kesä oli rankka, mutta jaksoin sen jotenkin. Keho oli jatkuvasti todella ylivirittyneessä tilassa, en pystynyt rentoutumaan enkä palautumaan. Jouduin syömään unilääkkeitä, jotta sain nukuttua. Sinnittelin silti. Tein arkipäivät töitä ja kun sen työläppärin laitoin kiinni - avasin toisen ja tein siihen päälle yleensä ainakin 3-4h kuvien editointia. Ja sitten useita lauantaita hääkuvausten parissa (keskimäärin 8-10h/kuvaus) ja välillä myös päätoimisen työn lauantaitöitä. Kesän loppuun tuli vielä useampi suru-uutinen. Yritin töiden lisäksi pitää kalenterin mahdollisimman tyhjänä, mutta välillä kuitenkin yritin nähdä ystäviä ja perhettä.

Jo kesällä alkoi tuntua siltä, että jos näin ystäviä - en pystynyt kunnolla nauttimaan niistä hetkistä. Alkusyksystä aloin huomaamaan, että en pystynyt keskittymään kunnolla enää. Työpalavereissakin piti ihan tosissaan pinnistellä, jotta pystyin sisäistämään mitä toiset puhuvat. Sitten aloin unohdella asioita - töissä ja vapaa-ajalla. Siinä vaiheessa, kun aloin mokailla ja unohdella töissä - tajusin, että nyt alkaa olla jo huono tilanne. Oon todella tunnollinen suorittaja ja varmistan aina kaiken, mutta siinä vaiheessa, kun en enää muistanut tehtäviä tai saamiani sähköposteja, havahduin siihen, että nyt aletaan todella mennä oman jaksamisen rajoilla.

Sain syksyn mittaan myös ihan mielettömän mahdollisuuden, jossa pääsin erään vaikuttajan järjestämään iltamaan. Sielläkin täytyi ihan tosissaan pinnistellä, että pystyin keskittymään ja nauttimaan. Tuon iltaman jälkeen murruin ja itkin, kuinka en jaksa enää ja harmittaa, kuinka tuollainenkin mahtava tapahtuma menee ohi, koska on niin sumussa. Syyskuussa meillä oli ihana pidennetty viikonloppu Lontoossa ja siellä sain pitkästä aikaa pari aivosumu-kohtausta.

Silti jatkoin sinnittelyä. Lokakuun alussa oli vuoden viimeinen hääkuvaus. Häiden aikana mulle nousi kuume, jota ei sitten seuraavana päivänä enää ollutkaan. Taas yksi kehon viesti, että nyt riittää. Seuraavalla viikolla kerroin tilanteen töissä ja jäin sairaslomalle. Kamppailin pitkään sen kanssa, että olenko riittävän poikki, jotta voin jäädä sairaslomalle. Kyllähän mä nyt vielä pystyn. Sairasloma tuntui luovuttamiselta. Mutta keho oli antanut mulle jo niin paljon viestejä, joista tiesin, että jos en nyt pysähdy - voi olla edessä vielä pidempi toipuminen. Onneksi työyhteisöni oli ihanan ymmärtäväisiä, joka helpotti mielettömästi omaa oloani. 

Sairaslomalla keskityin lepäämiseen, puuhastelin mieluisia juttuja ja tein myös itsetutkiskelua. Päätin etten enää halua elää noin. Haluan hidastaa elämää, jotta opin taas nauttimaan hetkistä ja niistä elämän pienistäkin asioista. Tuo koko kesä meni ihan silmänräpäyksessä, en muista siitä juuri mitään enkä ehtinyt nauttia siitä oikein ollenkaan, koska tein koko ajan töitä. Mutta matka kohti mielekkäämpää elämää on alkanut, mennyt hyvin ja se jatkuu koko ajan.♡

Omaan uupumukseeni kuului ylivireyttä, uni-, rentoutumis-/palautumis- ja keskittymisvaikeuksia, unohduksia, kova väsymys ja koko ajan sellainen sumuinen olo. Jokaisella nämä oireet voivat olla kuitenkin hyvin yksilöllisiä ja erilaisia.

Mitä ajatuksia tämä postaus sussa herättää? Ootko sä kokenut samoja fiiliksiä tai onko sulla ollut uupumusta? 

Olisi kiva keskustella teidän kanssa näistä aiheista.♡